Menomatkan ja Marokon tunnelmia vielä

Keskiviikko 20.6.2012 Kenitra, Marokko

Näkymä Mehdian suuntaan

Kolmas päivä Marokossa. Söimme juuri anopin tekemän herkullisen päiväruoan: paistettua kalaa, itse tehtyjä ranskalaisia, salaattia ja herkullista kasvismuhennosta leivän kera. Vatsanpohjassa on ollut pieniä tuntemuksia, mutta toivomme, että hyvissä ajoin aloitettu maitohappobakteerikuuri auttaisi edes hiukan. Ainakin viime kertaan verrattuna menee paremmin, koska silloin Elias alkoi oksentaa heti ensimmäisenä yönä. Äsken päätimme ottaa varmuuden vuoksi myös hiukan hiilitabletteja. Tyhjensin koko lääkekaapin mukaan matkaan. Tällä kertaa voin väittää olevani varustautunut: on jopa sakset ja teippiä mukana! Ensimmäiset päivät on menneet pyykätessä. Pyykit kuivuvat todella nopeasti katolla. Siellä saan olla ihanasti rauhassa ja viikata antaumuksella pyykkejä. Lapset viihtyvät mummolassa hienosti. Talo on katto mukaan lukien kolmikerroksinen ja on sekä etu- että takapiha. Lapset ovat jo siinä iässä, että osaavat hienosti leikkiä yhdessä. Äsken vaan sattui se pakollinen haaveri: Eliaksen peukalo jäi painavan rautaportin väliin. Kyseinen tapaturma on käynyt kaikille veljeksille vuorotellen ja viime reissulla Ennan varvas jäi sen väliin. Eli itse asiassa kyseessä on eräänlainen perhetraditio. Peukalo on vielä sen verran arka, ettemme ole testanneet, pystyykö Elias sitä liikuttamaan, mutta toivottavasti ei ole mitään pahempaa. ”Maailman typerin ovi!” huusi Elias itkuraivoissaan.

Pakko myöntää, että tulomatka meni kaiken kaikkiaan hyvin. Pieniä kommelluksia ja kiukutuksia tietysti aina mahtuu matkaan, mutta ei kyllä mitään suurempaa. Etelä-Ranskassa meidän ”lady” eli neiti navigaattori alkoi oikuttelemaan ja jouduimme välillä turvaamaan karttoihin. Vain viimeisellä pysähdyksellä Esteponassa jouduimme jalkautumaan ja kysymään apua, kun hotellia ei millään meinannut löytyä.

Reininkin vielä näimme ennen Saksasta poistumista mutta lähinnä ylittäessämme sen. Viimeisellä pysähdyksellä Saksassa käteeni osui saksankielinen käännösromaani, David Nichollsin One Day, ja jos totta puhutaan, sen käteen saatuani näin aika vähän mitään muutakaan. Maisemat vaihtuivat huomaamatta todella hyvää kirjaa lukiessa. Suosittelen! Upeasti kirjoitettu rakkaustarina ja samalla osuva kuvaus ikävuosista 20–40 eli aikuiseksi kasvamisesta.

Ensimmäisen yön Ranskassa vietimme Pont-de-Roidessa pienessä majatalossa nimeltä Le Petit Relais. Yöpymispaikkoja valitessamme tärkeimmät kriteerit olivat sijainti suhteellisen lähellä reittiä ja tietenkin hinta. Tämä ensimmäinen majapaikka oli miellyttävä, uni maistui ja ruoka oli hyvää. Muuta emme paljon ehtineet tekemäänkään, koska jatkoimme heti seuraavana aamuna matkaa kohti Etelä-Ranskaa ja Argeles-sur-Meriä. Siellä majoituimme Mer & Golf Port Argeles –huoneistohotelliin, joka sijaitsi aivan huvivenesataman ja rantapromenadin vieressä. Hotellihuoneisto oli tilava mutta hiukan nuhruinen. Näkymä parvekkeelta oli upea. Lasten suureksi pettymykseksi hotellin uima-allas oli jo suljettu, kun saavuimme iltakahdeksan maissa. Mutta koska olimme luvanneet ilta-uinnit, pakkasimme uimakamppeet kassiin ja suuntasimme kohti merta. Vajaan kilometrin kävelyn päästä löysimmekin pitkän ja lähes tyhjän hiekkarannan. Rannan suuntaisesti kulkevalla puistoalueella oli kuitenkin paljon ihmisiä iltakävelyllä. Rannassa kysyimme kalastamassa olevalta paikalliselta nuorelta mieheltä, onko ranta turvallinen, ja hän sanoi sen olevan paitsi että se syveni nopeasti. Isäntä joutui tietenkin menemään rajatolpaksi kylmään veteen ja niin pääsivät muksut uimaan. Uinnin jälkeen kävelimme pimenevässä illassa rantapromenadilla olevaan pizzeriaan illalliselle ja siitä hotellille. Ilmassa alkoi olla loman tuntua. Kai se johtui joka puolella olevista palmuista ja meren kohinasta. Seuraavan aamun kruunasi tunnin polskuttelu hotellin uima-altaassa. Loppumatkan rutiiniksi muotoutuikin aamupalan jälkeen lähettää isäntä ja lapset uima-altaalle sillä aikaa kun itse kasasin tavarat (käsittämätöntä, miten tehokkaasti osaamme levittäytyä vain yhdessä yössä). Uimisen jälkeen lapset istuivat taas ihan kiltisti autoon katsomaan dvd:tä. Jalil ajoi ja minä luin. Ja yritin paikkailla navigaattoria sen temppuillessa. Kokeilimme kyllä toisinkin päin, että minä ajoin ja Jalil luki karttaa, mutta hyvin nopeasti totesimme sen olevan vähemmän toimiva ratkaisu. 

Iltauinti Välimeressä, Argeles sur Merin rannalla

Seuraava kohde olikin Alicante. Matkalla ei tapahtunut mitään jännittävämpää. Talouden hiipumisen etelään ajettaessa näki konkreettisesti rekkojen määrän vähenemisenä. Ja juuri ennen Barcelonaa ajoimme epähuomiossa väärälle portille tietullissa, mistä johtuen jouduimme ensin peruuttamaan ja sitten päädyimme sivukaistalle kärkkymään tyhjää väliä, josta pääsisimme kiilaamaan oikeaan jonoon. Taaskaan emme olleet ainoat erehtyneet ja sekasorto oli valmis. Vähän käsillä huitomista ja autontorvien soittamista ja siitäkin selvittiin.

                                   

Torstai 28.6.2012 Kenitra, Marokko

Ei ihminen ymmärrä suihkun jumalaisuutta ennen kuin on ollut useamman päivän – ja yön - neljänkymmenen asteen helteessä. Miten taivaallista onkaan päästä hetkeksi kylmään suihkuun! Sen jälkeen ajatus toimii hetken ajan normaalisti ja kädet ja jalat tottelevat viivyttelemättä. Itselleni aamut ovat olleet kaikkein vaikeimpia. En tiedä johtuuko se verensokerin alhaisuudesta, verenpaineesta vai nestehukasta, mutta voimat on poissa. Olo on kuin rätillä. Tyhjäksi väännetyllä rätillä. Siinä on turha kuvitella leikkivänsä reipasta miniää, ymmärtäväistä äitiä saati sitten aurinkoista vaimoa, kun ei meinaa kättään jaksaa nostaa. Mutta kuten sanoin, onneksi on olemassa suihku.

Eilen innostuin suihkun vilvoittamana siivoamaan huoneemme ja pesemään pyykkiä. Uskomatonta minkälaisen sotkun ja pyykkikasan saamme muutamassa päivässä aikaiseksi. Pyykkikone on täällä kolmannessa eli kattokerroksessa. Kuuma ilma tietenkin tiivistyy koko talon läpäisevän rappukäytävän yläosaan. Ja kun avaa vahvan katolle vievän rautaoven, vastassa on vielä kuumempi ilma katolla, jota paahtaa suora auringonpaiste. Ja siellä katolla ovat pyykkinarut. Ihanat pitkät pyykkinarut korkealla katolla avoimen taivaan alla. Tahrat, joita pyykkikone ei ole saanut pois, katoavat auringon voimasta. Ja jos pitää vaatteista värikkäänä, kannattaa ne kuivattaa nurinperin. Katolle mennessäni laitan aina huivin päähän. En siksi, että ympäröivien kerrostalojen asukkaat näkevät minut sieltä – kukaan täällä ei oleta minun käyttävän huivia maan uskonnon takia – vaan siksi, etten voi sietää suoraa auringonpaistetta päänahassani. Mutta eilen unohdin jotain merkittävää: sandaalit. Menin hullu kuumalle katolle paljasjaloin. Ja tietenkään en periaatteesta ja jääräpäisyydestä voinut palata kerrosta alemmas hakemaan kenkiä. Ajattelin, että jos paljas jalka tottuu lumeen niin kyllä se kestää kuumuudenkin. Jossain vaiheessa olin kyllä varma, että tunsin rakkuloiden kasvavan jalkapohjissani. Jatkossa muistan, miksi katolle kannattaa laittaa kengät jalkaan. Ja voitte uskoa, että pyykit kuivuvat silmänräpäyksessä tuolla katolla, auringon ja katon hohkaavan kuumuden välissä.

Matkalla tänne kohtasimme lämmön ensimmäisen kerran Baden-Badenin huoltoasemalla. Ja mitä etelämmäs menimme, sitä kuumempaa ja kuivempaa tietenkin oli. Autossa sitä ei ilmastoinnin takia huomannut, mutta kun pysähdyimme tauolle, kuuma leyhähdys oli vastassa heti oven avattua. Huoltoasemillakin oli katetut parkkipaikat eikä turhaan.  

Alicanteen saapuminen oli ensimmäinen jännittävä kokemus. Navigaattorimme – niin kuin puhelimemmekin – alkoi lakkoilla juuri tuona päivänä. Ehkä se johtui Espanjasta, koska Marokossa ainakin puhelimet taas toimivat ongelmitta. Niinpä suuntasimme kohti Alicantea Euroopan maantiekartaston ja netistä printtaamani ei niin kovin yksityiskohtaisen GoogleMap-sivun avulla. Ja kun jännitys oli tiiviimmillään eli juuri kun oman arviomme mukaan lähestyimme reittiimme sopivaa erkanemiskaistaa (tämän sanan olen oppinut ”ladylta”), laite heräsi henkiin ja johdatti meidät todella eriskummallista reittiä määränpäähämme. Hotellimme (Hotel Alhabia) sijaitsi nimittäin aivan meren rannan ja jyrkkien rantakallioiden välissä, ja tie - erittäin kapea sellainen -  perille kulki hotellin takaa tuota kallion rinnettä pitkin kiemurrellen. Hotelli itsessään oli mielenkiintoinen. Ulkoa se oli osa erittäin rumaa muutaman sadan metrin pituista kerrostaloa ja epäilyksemme olivat suuret sisään astuessamme. Sisällä kaikki oli kuitenkin valkoista, siistiä ja avaraa. Huoneemme oli tilava, tosin suhteellisen rauhaton, koska se sijaitsi pääoven vieressä ja alimmassa kerroksessa. Ja yöllä, kun joku ylemmissä kerroksissa veti vessanpytyn, kohina ja kurlutus oli niin kova, että pelkäsin katon murenevan hyökyaallon alla. Kaikesta huolimatta nukuimme hyvin. Ja aamiainen oli monipuolinen noutopöytä, jossa tosin espanjalaisittain oli melko paljon possunlihaa tarjolla. Kukaan ei kuitenkaan jäänyt nälkäiseksi ja uimaankin päästiin. Edellisenä iltana olimme käyneet kävelyllä Alicanten hiekkarannalla ja syömässä rantabulevardilla. Katu oli täynnä ihmisiä ja lapset katselivat menoa ihmeissään. Normaalin lauantai-illan vilinän lisäksi katukuvaa väritti jonkinlainen juhla. Ihmiset olivat pukeutuneet koristeellisiin ja hyvin perinteisen näköisiin juhlapukuihin. Ennalle tosin mieleen jäi vain pantomiimitaiteilija, joka esitti Saksikäsi-Edwardia.

Hotellimme Alicantessa (etualalla)

Alicante

Espanja ja paljon vuoria - onneksi välillä myös merta

Seuraava seikkailu olikin sitten jo mainitsemassani Esteponassa, jossa vietimme viimeisen yön ennen Gibraltarin salmen ylittämistä. Matkalta mieleen jäi lähinnä kuivat mutta karun komeat vuoret, jotka tekivät minut levottomaksi. Miten kukaan tai mikään voi elää sellaisessa maastossa? Mieleenpainuva oli myös pysähdys pienellä huoltoasemalla keskellä ei mitään. Paahtava iltapäivän aurinko läkätti ja ilma seisoi. Muita autoja ei näkynyt mailla halmeilla. Myymälä oli puolityhjä. Ostimme mehujäät ja söimme ne huoltoaseman katoksessa. Pihalla liehui eri maiden lippuja. Lapset tunnistivat ”Marokon tähden”.  Mutta se Estepona. Kohteenamme oli Golf Hotel Atalaya Park. Hiukan lakkoiltuaan navigaattorikin tokeni meitä taas määränpään lähellä opastamaan. Ensimmäinen ongelma oli kuitenkin tietyöt, joiden takia siellä missä navigaattorin mukaan piti mennä liikenneympyrään, olikin vain suora tie. Uhmasimme pikku oppaamme neuvoja ja ajoimme taas GoogleMap-printin avulla lähemmäs määränpäätämme. Siellä päädyimme kuitenkin ajamaan rinkiä tajuamatta, missä kohdassa teemme virheen. Kartan mukaan olimme jo reippaasti vajaan kilometrin päässä hotellistamme, mutta emme vain päässeet sinne. Lopulta pysähdyimme kysymään neuvoa erään toisen hotellin läheisyydessä. Olo oli kuin olisin astunut nuhjuisine matkavaatteineni keskelle elokuvaa. Kävelimme jonkinlaisesta puutarhaportista sisään ja kuljimme kiveystä pitkin kohti pyöreää lasiterassia ja baaria. Ympärillä ruoho viheriöi ja palmut huojuivat. Juuri sellaisissa paikoissa ainakin minun mielikuvissani rikkaat ja kauniit ihmiset siemailevat hillitysti virvokkeita pelattuaan hiukan golfia. Sieltä löysimme vaaleanpunaiseen paitaan ja vaaleisiin housuihin pukeutuneen charmikkaan noin viisikymppisen miehen, joka tiesi heti, mitä hotellia etsimme. Emme olleet ensimmäiset eksyneet. Todella haastava reitti, mutta määränpää osoittautui vaivan arvoiseksi, koska hotelli oli mitä miellyttävin. Sellainen, jossa olisimme voineet viettää helposti useammankin päivän, huolimatta sadoista harmaapäisistä saksalaisista, jotka olivat kansoittaneet koko paikan. En kyllä yhtään ihmetellyt, kun tuo tietä neuvonut herra kommentoi Eliaksen matkan varrelta ostettua Barcelona-lippistä ystävällisesti kehottamalla vaihtamaan joukkuetta. Olimmehan jo todella kaukana etelässä. ”Mutta se on hyvä joukkue!” totesi Elias autolle mennessämme. 

Aamu-uinnilla Esteponassa

Keskiviikko 4.7.2012 Kenitra, Marokko

Viimeinen viikko Marokossa. Kotimatka alkaa sunnuntaiaamuna. Tällä kertaa emme matkusta ITM-yhtiön laivalla, jos vaikka matka sujuisi joutuisammin. Tänne tullessamme odotimme kolme tuntia laivan lähtöä satamassa. Jono passi- ja lipputarkastukseen osoitti selvästi, että Marokkoon ollaan matkalla: siinä missä Turun satamassa oli selkeät jonot eri porteille, autot oli epämääräisessä järjestyksessä kaikki pyrkimässä kahdelle portille tukkien kuitenkin kulkumahdollisuuden kaikille porteille. Tarkastuksen jälkeen ei sitten enää ollutkaan minkäänlaisia opasteita laivan suuntaan eikä itse laivaakaan ollut näkyvissä. Kun laiva vihdoin tuli, sen purkaminen ja lastaaminen kesti käsittämättömän kauan. Sen kerran kun meitä sitten neuvottiin, se oli toisen laivayhtiön työntekijä, joka kehotti meitä vaihtamaan jonoa, koska heidän matkustajansa tulivat sitä kautta. Autokannelle pakattiin autoja kolme vierekkäin kaistalle niin että Jalil ei edes ensin päässyt autosta ulos. Ja auton asennon korjaaminen aiheutti sen, että pois lähdettäessä viereisen auton matkustajat joutuivat odottamaan kunnes olimme ajaneet ulos laivasta. Ja laivaan päästyämmekin odotimme vielä melkoisen tovin, että pääsimme liikkeelle. Vieressä ollut toisen laivayhtiön laiva lähti huomattavasti rivakammin. Tyypillistä. Ja kun nyt yritämme valita paluumatkaa varten paremmin, päädymme varmasti odottamaan ainakin viisi tuntia. Gibraltarin ylitys onnistui hyvin. Minulla on aina epäilykseni ja jännityksestä johtuen olin kireä kuin akka Marokossa. Onneksi laivasta ulos pääseminen sujui nopeasti. Ja auton ja sen papereiden tarkistaminenkin sujui sutjakkaasti. Hiukan jännitti, pyytävätkö avaamaan suksiboksin, koska Jalililla oli ollut suuria vaikeuksia saada sitä kiinni matkaan lähdettäessä. Eurooppaan palatessa todennäköisyys joutua tarkempaan syyniin on tietenkin suurempi. Tosin meidän sulavalinjainen suksiboksi vaikuttaa erittäin harmittomalta verrattuna muiden autojen lasteihin: toista metriä korkeita ja reippaasti autoa leveämpiä ja pidempiä nyssykkävirityksiä, päällimmäisinä mm. polkupyöriä, puutarhakalusteita ja muuta yhtä helposti kuljetettavaa. Ja takakontti, -ikkuna sekä –penkit niin täynnä tavaraa, että takaikkunasta ei tarvitse haaveillakaan. Eli perun sanani siitä, että meillä olisi paljon tavaraa mukana. Olemme kyllä ostelleet täältä kaikenlaista mutta yrittäneet pitää järjen mukana. Yöpöydistä haaveilimme mutta taitaa jäädä haaveeksi. Sängynpäätykin olisi kiva…

Olen siis pessyt täällä pyykkiä. Mitä muuta? Varsinkin ensimmäisellä viikolla kävimme lähes joka päivä rannalla. Enna on jo niin iso tyttö, että pystyy menemään rantavettä hiukan syvemmällekin. Suomesta ostamamme uimarenkaat ja –patjat ovat olleet loistava hankinta. Eliaskin on innoissaan puljannut rannan tuntumassa ja oppi eräänä päivänä ”hyppäämään aaltoihin”. Ja hiekka tuo oman lisänsä hauskuuteen. Uikkarit on tosin nyt jo niin täynnä hiekkaa, että joudumme varmaan nakkaamaan ne roskiin reissun päätteeksi. Mummo on loihtinut meille päivittäin maukasta ruokaa: pitkään haudutettua lihaa, perunoita ja kasviksia, hariraa, kuskusia ja herkullisia salaatteja. Ja iltateelle baghrir-lettuja. Aamulla syömme isoja miloui-leipiä, voisarvia ja patonkia. Ennalle mummo keittää aina maitoa, johon laitetaan sokeria. Elias ei marokkolaisesta maidosta välitä. Eikä mistään muustakaan kuumasta. Joka aterialle haetaan tarvikkeet erikseen korttelin pikkukaupoista. Ja pullovettä. Mummo jopa keittää vesijohtoveden, jolla huuhtoo salaattiainekset. Kaikesta huolimatta vatsat on koetuksella. Koputan kuitenkin puuta, koska kukaan ei vieläkään ole ollut kipeä. Eliaksen peukalokin parani hienosti. Kun haava vielä oli auki, hän otti aina tosi reippaasti itse sideharsolapun pois haavan kohdalta. Lotrattiin paljon Septidiniä ja vaihdettiin sidettä usein ja niin siitä selvittiin. Vaikka kyllä se peukalo näytti aluksi todella hurjalta. Ja on se vieläkin nivelen kohdalta jäykkä. Liikkuu kuitenkin. Ennalle puhkesi viime viikolla outo ihottuma. Ensin yhdistimme sen veteen ja aurinkoon mutta vähitellen olemme tulleet siihen tulokseen, että se saattaa johtua muovista. Uimarengas, pomppulinna ja kylpypalju ovat kaikki epäiltyjen listalla. Onneksi tuo ihottuma kuitenkin katoaa aina melko nopeasti. Tutkimme asiaa enemmän Suomessa.

Jonkin verran olemme myös matkustelleet täällä Marokossa: Kävimme viime viikolla päiväretkellä Rabatissa moikkaamassa Suomesta tulleita kavereita ja vietimme mukavan helteisen iltapäivän uima-altailla. Tytöt harjoittelivat pää edeltä hyppäämistä ja pojat riehuivat pienempien altaassa. Rabatissa kävimme toistamiseen eräänä iltana Mega Mall –nimisessä ostoskeskuksessa. Oli kuin olisi tupsahtanut Eurooppaan. Myös hintojen puoleen. Mutta on pakko tunnustaa, että se tuntui myös turvallisen lohduttavalta. Marokko on välillä aika rankka paikka. Muutama päivä sitten ajoimme reilun kahden tunnin matkan Fesiin. Sekä Rabat että Fes ovat kaupunkeja, joissa on selvästi panostettu katukuvaan eli siellä on siistimpää ja hienoja istutuksia, joita myös pidetään vihreinä kastelemalla niitä. Ne ovat myös kaupunkeja, joissa kuningas viihtyy. Mutta Fesissä itse nähtävyys on vanha kaupunki, joka on perustettu aikoinaan rinteeseen. Tästä johtuen kapeat kujat kiemurtelevat enemmän tai vähemmän jyrkästi ylös ja alas ja kulkeminen voi olla aika rankkaakin.

Tauolla

 Meillä oli tuuria, koska päivä oli melko viileä: vain noin 32 astetta. Pikkukujat olivat tietenkin täynnä kirjavia kojuja ja lisähaastetta kulkemiseen toivat vähän väliä ohi pyrkivät aasit ja muulit, jotka kuljettivat tavaraa jättilasteissa. Muilla kulkuneuvoilla ei noille kujille ole mitään asiaa. Fes on selvästikin käsityöläisten kaupunki. Kävimme katsomassa, kun seppä takoi koristeita hopea-astioihin sekä ihmettelemässä korkealta terassilta nahkojen värjäämistä. Kummastakin paikasta tarttui jotain mukavaa matkaankin – siinä myös haastetta auton pakkaamiseen. Nahan värjäyksestä tulee todella tympeä löyhkä ja marokkolaisittain vierailijoille jaettiin mintunoksat, joita voi pitää nenän edessä. Ja kyllä ne auttoivatkin.

Alkumatkan meininkiä

Matka maailman ääriin – tai ainakin Marokkoon mummolaan

Tiistai 12.6.2012 reitillä Tukholma – Korsor (viimeisen o-kirjaimen päälle kuvittelemme kenoviivan)             

Jossain Ruotsissa

              

Heräsimme kukonlaulun aikaan aurinkoiseen aamuun Tukholman edustalla. Lapsille se oli ensimmäinen yö koskaan laivalla. Hytti oli heidän mielestään meidän oma pikku koti. Lapset nukkuivat mainiosti. Vanhemmilla taisi olla matkajännitystä, koska piti vähän väliä heräillä – milloin katsomaan kelloa, tarkkailemaan merta, joka oli lähes tyyni koko yön, ja milloin kalastelemaan lapsukaisten peittoja lattialta. Silja Europalla mentiin. Ihan ok. Pallomeressä oli tosin pulaa palloista ja se jäi pienimpiä harmittamaan. Todettiin, että Pukaron Paronin pallomeri on paljon parempi. Aamiainen oli perushyvä setti.

Kello on paikallista aikaa kohta seitsemän aamulla ja ajamme E4-tietä kohti etelää. Emännän karttakirjan ja isännän navigaattorin yhteistyö on ainakin tähän asti ollut saumatonta. Maisemat ovat vielä kovin tutun oloiset. Peltoa, metsää ja kallioita. Ja tietenkin tien varret täynnä lupiineja.

Mutta miten tänne asti on päästy? Matkaa suunniteltiin kevään mittaan viamichelin-reittipalvelimen avulla. Tai oikeastaan menomatkaa. Paluumatkan reitit ja majapaikat varattiin lähtöä edeltävänä yönä. Eli hyvissä ajoin saatiin sekin hoidettua. Ota-mukaan-matkalle -listoja oli kirjoitettuna useampiakin ja muutama ehti jo hävitäkin. Auton teknistä varustelutasoa kohennettiin kunnollisilla lasten istuimilla, lasten dvd-soittimilla, matkajääkaapilla, jota kyllä paremmin kuvaa nimitys sähköllä toimiva kylmälaukku, ja jo tutuksi tulleella pälpättimellä, joka ennakkoluulojeni vastaisesti on ainakin vielä ollut aika hillitty verbaalisella puolella. Katsotaan, mitä tapahtuu, kun emme hänen ääntään tottele. Ja jotta varmasti saisimme kaikki romppeet ja vähän enemmänkin mukaan, hankittiin jo talvella auton katolle anopinkuljetuslaatikko. Toivottavasti sinne mahtuu paluumatkalla jotain kivaa marokkolaista – anoppia tuskin sinne laitamme.

Kaksi viimeistä päivää meni ensin vaatteita pestessä ja kuivatessa – ensimmäiseen omaan kämppääni hankkima kuivausteline tietenkin päätti levitä juuri sopivasti – ja sen jälkeen niiden määrää ihmetellessä. Eilen kipaisimme vielä iltapäivällä paikalliseen markettiin ja ostimme toisen matkalaukun. Suksiboksiin pakkasimme tavarat perinteisiin ruutumuovikasseihin, joista voisi joskus vielä tulla trendikkäitä. Väitän. Auto on kyllä niin täynnä tavaraa, että näillä saisi jo jonkinlaisen asunnonkin täytettyä.

Nyt siis suuntana on Tanska, jossa majoitumme Korsorissa Lystskov-leirintäalueella. Matkan varrella varmaan poikkeamme Kööpenhaminassa pienellä kävelykierroksella. Jos vain löydämme parkkipaikan. Majapaikka vähän jännittää hiukan mutta eiköhän sitä kestä vielä toisenkin – tai itse asiassa kolmannen – kehnommin nukutun yön.

p.s. Elias halusi tietenkin ostaa laivalta skeittisetin, joka on niin iso, että se vaatisi kunnon alustan. Tämä aamu onkin mennyt sen kanssa tapellessa. Mutta jonkinlainen puoliväliratkaisu on onneksi löytynyt. Huhhuijaa.

Torstai 13.6.2012 reitillä Mainz – Pont-de-Roide

Pysähdyimme juuri Mainzissa moikkaamassa Katharinaa ja näyttämässä Ennalle hänen synnyinkaupunkiaan. Kovin paljon emme tosin ehtineet muutaman tunnin aikana näkemään tai tekemään, mutta muistoja tulvi mieleen kuitenkin. Eisgrubissa vessassa, Altstadtissa kebabilla (voih, miten Suomeen saisi kunnon kebabia?), dm:ssä kosmetiikkavarastoja täydentämässä ja Schillerplatzilla jäätelöllä (lautasella mm. jäätelötoukka ja spagettijäätelöä).

Matkalla autolle poikkesimme vielä läheiselle leikkikentälle kiipeilemään ja laskemaan jätti-isosta liukumäestä. Lapset ja Katharina siis kiipeilivät ja laskivat. Äiti ja papa keskittyivät ottamaan kuvia.

Aamulla heräsimme lähes keskellä Saksaa Schönhagenissa, Uslarissa. Majatalon virkaa toimitti Fenzin perheen residenssi. Mainio palvelu ja atmosfääri. Uslariin saavuimme eilen illalla suht myöhään, koska vietimme osan päivästä Tanskan Legolandissa. Legoland oli hieno paikka ja lapset sekä aikuiset tykkäsivät varsinkin miniatyyrikaupungista. Siellä oli hieno lentokenttä, kaupunkeja ja kyliä ja niiden välillä junareittejä. Lapset juoksivat innoissaan junien perässä. Lisäksi siellä oli eri teemoittain alueita, joissa oli lähinnä erilaisia huvipuistolaitteita. Omasta mielestäni paikka oli välillä hiukan sekava mutta kyllä sieltä tekemistä löytyi. Päivän kuntoilut tuli tehtyä, kun erehdyin Eliaksen kanssa paloautoihin, joita piti itse liikuttaa pumppaamalla ja joissa oli tehtävänä sammuttaa ”tulipalo” taaskin itse vettä pumppaamalla. Sydänkohtaus ei ollut kaukana ja miestä tuli ikävä. Mutta suoriuduimme tehtävästä omasta mielestämme ihan hyvin. Se että ikkunan liekit eivät hävinneet mihinkään, ei meitä haitannut. Hullunkurinen vesihyppyritarinäytelmä sai hymyn huulille mutta kieltämättä se aiheutti myös vilunpuistatuksia, koska keli oli suht viileä ja hiukan sateinenkin ja sinne ne esiintyjät hyppivät hyiseen veteen vuorotellen iloisin mielin. Päivän kohokohta oli kuitenkin vuoristorata, jonne Enna halusi. Niinpä äitikin rohkaisi mielensä ja lähti ajelulle tyttären mieliksi, seuraksi ja turvaksi. Kyydin alkuosa oli perinteinen vuoristorata ja äiti yritti parhaansa mukaan rauhoitella tytärtä. Seuraavaksi juna meni eräänlaiseen tunneliin. (Jos aiot mennä Legolandiin ja haluat käydä siellä vuoristoradassa, älä lue eteenpäin, koska parasta seuraavassa oli yllätysmomentti). Sisällä tunnelissa pysähdyttiin valkokankaan eteen, jossa joku tyyppi (Lego-ukko?) nakuttaa hakulla jääseinämää. Ja kun seinämä romahtaa, juna tippuu paikoillaan suoraan alaspäin! Kokemus oli kaikessa kauhistuttavuudessaan hieno, koska siitä selvisi hengissä. Enna tietenkin halusi heti uudestaan samaan laitteeseen, vaikka olikin jossain vaiheessa kiljunut haluavansa pois kyydistä. Kehotin viemään papan ajelulle. Hullu mies suostui, vaikka voikin pahoin jo pihakeinussa. No, lopputulosta ei tarvitse arvailla. Emäntä ajoi seuraavat kolmesataa kilometriä ja isäntä voi pahoin pelkääjän paikalla. Poistuminen Legolandista oli ikimuistoinen: lapset huusivat suoraa huutoa ”Oot maailman tyhmin äiti!” (liittyen erimielisyyksiin matkamuistomyymälässä mutta siitä ei sen enempää) ja mies pystyy hädin tuskin puhumaan huonovointisuuden takia, ja sieltä pirun parkkipaikalta ei tietenkään meinannut millään löytää ulos. Minä tyttö lauloin. Koska jos laulaa, ei voi huutaa.

Mitä Tanskaan ja majapaikkaamme tulee, mieleen jäi tanskalaisen pikkukaupungin epäluonnollinen hiljaisuus. Kaunis pieni kaupunki, söpöjä taloja ja kapeita katuja – mutta tyhjiä. Outoa. Leirintäalue oli siisti ja rauhallinen varmaankin siksi, koska sekin oli lähes tyhjä. Vastaanoton rouva ei lainkaan vastannut stereotypiaani iloisen ystävällisistä tanskalaisista (mistä lienee tuo stereotypia tullutkaan). Lapsillekin kyseinen rouva jäi mieleen ”sinä naisena, joka kielsi kaiken”. Siellä oli paljon kirjoittamattomia sääntöjä, joista varmaan kaikkia rikoimme. Olimme katsoneet kartasta majapaikkaa valitessamme, että melko lähellä tuota leirintäaluetta oli meri ja tietenkin meidän piti päästä merta katsomaan. Niinpä ajoimme pikkutietä hämmentävän Robin Hood –metsän halki kohti merta ja jätimme auton parkkiin reilun sadan metrin päähän rannasta. Näimme etäämpänä vain metsän loppuvan ja päättelimme, että siellä se meri on. Lapset lähtivät innoissaan juoksemaan kohti rantaa ja me perässä. Isännällä sentään heräsi huoli siitä, mitä vastassa on. Juoksimme perään ja löysimme Ennan valtavan aukon luota, josta alkoi jyrkkä ”hiekkaliukumäki”, joka päätyi kiviselle rannalle. ”Elias meni tuosta,” Enna sanoi. Sydän pysähtyi sekunniksi mutta onneksi Eliaksen ääni kuului alhaalta ja kaikki oli hyvin. Lopulta vain minä olin tylsä ja kiersin matalampaa reittiä, kun kaikki muut laskivat tuota jyrkkää hiekkatörmää rannalle. Hassuja kiviä, levää, simpukoita ja tympeä haju. Mutta upeat näkymät ja kaiken kruununa kahdeksan joutsenen aura matkalla kohti, meidän tulkinnan mukaan, pohjoista. Mattimyöhäiset kevätmuuttajat siis.

Rannalla Korsorissa Tanskassa

 

Nyt siis matkaamme kohti Ranskaa. Juuri äsken vietimme hetken hyvin saksalaisesti ruuhkassa autobaanalla. Se oli järjestyksessä vasta toinen. Kaikkitietävä kaverimme olisi eilen ohjannut meidät ensimmäisen (tuskastuttavan pitkän) ruuhkan ohi, mutta päätimme kyseenalaistaa hänen ohjeensa. Emme tee niin enää. Saksa on siis kohta ajettu päästä päähän. Ajamme A5-moottoritietä Reinin suuntaisesti kohti etelää ja Freiburgin jälkeen ajamme kartan mukaan aivan Reinin laitaa. Sitä odotellessa. Aurinko on alkanut paistaa ja se tietysti samanaikasesti sekä luo lomatunnelmaa että aiheuttaa otsan rypistelyä ja siristelyä. Seuraavalla pysähdyspaikalla viritetään aurinkosuojat takapenkin ikkunoihin.