Alkumatkan meininkiä

Matka maailman ääriin – tai ainakin Marokkoon mummolaan

Tiistai 12.6.2012 reitillä Tukholma – Korsor (viimeisen o-kirjaimen päälle kuvittelemme kenoviivan)             

Jossain Ruotsissa

              

Heräsimme kukonlaulun aikaan aurinkoiseen aamuun Tukholman edustalla. Lapsille se oli ensimmäinen yö koskaan laivalla. Hytti oli heidän mielestään meidän oma pikku koti. Lapset nukkuivat mainiosti. Vanhemmilla taisi olla matkajännitystä, koska piti vähän väliä heräillä – milloin katsomaan kelloa, tarkkailemaan merta, joka oli lähes tyyni koko yön, ja milloin kalastelemaan lapsukaisten peittoja lattialta. Silja Europalla mentiin. Ihan ok. Pallomeressä oli tosin pulaa palloista ja se jäi pienimpiä harmittamaan. Todettiin, että Pukaron Paronin pallomeri on paljon parempi. Aamiainen oli perushyvä setti.

Kello on paikallista aikaa kohta seitsemän aamulla ja ajamme E4-tietä kohti etelää. Emännän karttakirjan ja isännän navigaattorin yhteistyö on ainakin tähän asti ollut saumatonta. Maisemat ovat vielä kovin tutun oloiset. Peltoa, metsää ja kallioita. Ja tietenkin tien varret täynnä lupiineja.

Mutta miten tänne asti on päästy? Matkaa suunniteltiin kevään mittaan viamichelin-reittipalvelimen avulla. Tai oikeastaan menomatkaa. Paluumatkan reitit ja majapaikat varattiin lähtöä edeltävänä yönä. Eli hyvissä ajoin saatiin sekin hoidettua. Ota-mukaan-matkalle -listoja oli kirjoitettuna useampiakin ja muutama ehti jo hävitäkin. Auton teknistä varustelutasoa kohennettiin kunnollisilla lasten istuimilla, lasten dvd-soittimilla, matkajääkaapilla, jota kyllä paremmin kuvaa nimitys sähköllä toimiva kylmälaukku, ja jo tutuksi tulleella pälpättimellä, joka ennakkoluulojeni vastaisesti on ainakin vielä ollut aika hillitty verbaalisella puolella. Katsotaan, mitä tapahtuu, kun emme hänen ääntään tottele. Ja jotta varmasti saisimme kaikki romppeet ja vähän enemmänkin mukaan, hankittiin jo talvella auton katolle anopinkuljetuslaatikko. Toivottavasti sinne mahtuu paluumatkalla jotain kivaa marokkolaista – anoppia tuskin sinne laitamme.

Kaksi viimeistä päivää meni ensin vaatteita pestessä ja kuivatessa – ensimmäiseen omaan kämppääni hankkima kuivausteline tietenkin päätti levitä juuri sopivasti – ja sen jälkeen niiden määrää ihmetellessä. Eilen kipaisimme vielä iltapäivällä paikalliseen markettiin ja ostimme toisen matkalaukun. Suksiboksiin pakkasimme tavarat perinteisiin ruutumuovikasseihin, joista voisi joskus vielä tulla trendikkäitä. Väitän. Auto on kyllä niin täynnä tavaraa, että näillä saisi jo jonkinlaisen asunnonkin täytettyä.

Nyt siis suuntana on Tanska, jossa majoitumme Korsorissa Lystskov-leirintäalueella. Matkan varrella varmaan poikkeamme Kööpenhaminassa pienellä kävelykierroksella. Jos vain löydämme parkkipaikan. Majapaikka vähän jännittää hiukan mutta eiköhän sitä kestä vielä toisenkin – tai itse asiassa kolmannen – kehnommin nukutun yön.

p.s. Elias halusi tietenkin ostaa laivalta skeittisetin, joka on niin iso, että se vaatisi kunnon alustan. Tämä aamu onkin mennyt sen kanssa tapellessa. Mutta jonkinlainen puoliväliratkaisu on onneksi löytynyt. Huhhuijaa.

Torstai 13.6.2012 reitillä Mainz – Pont-de-Roide

Pysähdyimme juuri Mainzissa moikkaamassa Katharinaa ja näyttämässä Ennalle hänen synnyinkaupunkiaan. Kovin paljon emme tosin ehtineet muutaman tunnin aikana näkemään tai tekemään, mutta muistoja tulvi mieleen kuitenkin. Eisgrubissa vessassa, Altstadtissa kebabilla (voih, miten Suomeen saisi kunnon kebabia?), dm:ssä kosmetiikkavarastoja täydentämässä ja Schillerplatzilla jäätelöllä (lautasella mm. jäätelötoukka ja spagettijäätelöä).

Matkalla autolle poikkesimme vielä läheiselle leikkikentälle kiipeilemään ja laskemaan jätti-isosta liukumäestä. Lapset ja Katharina siis kiipeilivät ja laskivat. Äiti ja papa keskittyivät ottamaan kuvia.

Aamulla heräsimme lähes keskellä Saksaa Schönhagenissa, Uslarissa. Majatalon virkaa toimitti Fenzin perheen residenssi. Mainio palvelu ja atmosfääri. Uslariin saavuimme eilen illalla suht myöhään, koska vietimme osan päivästä Tanskan Legolandissa. Legoland oli hieno paikka ja lapset sekä aikuiset tykkäsivät varsinkin miniatyyrikaupungista. Siellä oli hieno lentokenttä, kaupunkeja ja kyliä ja niiden välillä junareittejä. Lapset juoksivat innoissaan junien perässä. Lisäksi siellä oli eri teemoittain alueita, joissa oli lähinnä erilaisia huvipuistolaitteita. Omasta mielestäni paikka oli välillä hiukan sekava mutta kyllä sieltä tekemistä löytyi. Päivän kuntoilut tuli tehtyä, kun erehdyin Eliaksen kanssa paloautoihin, joita piti itse liikuttaa pumppaamalla ja joissa oli tehtävänä sammuttaa ”tulipalo” taaskin itse vettä pumppaamalla. Sydänkohtaus ei ollut kaukana ja miestä tuli ikävä. Mutta suoriuduimme tehtävästä omasta mielestämme ihan hyvin. Se että ikkunan liekit eivät hävinneet mihinkään, ei meitä haitannut. Hullunkurinen vesihyppyritarinäytelmä sai hymyn huulille mutta kieltämättä se aiheutti myös vilunpuistatuksia, koska keli oli suht viileä ja hiukan sateinenkin ja sinne ne esiintyjät hyppivät hyiseen veteen vuorotellen iloisin mielin. Päivän kohokohta oli kuitenkin vuoristorata, jonne Enna halusi. Niinpä äitikin rohkaisi mielensä ja lähti ajelulle tyttären mieliksi, seuraksi ja turvaksi. Kyydin alkuosa oli perinteinen vuoristorata ja äiti yritti parhaansa mukaan rauhoitella tytärtä. Seuraavaksi juna meni eräänlaiseen tunneliin. (Jos aiot mennä Legolandiin ja haluat käydä siellä vuoristoradassa, älä lue eteenpäin, koska parasta seuraavassa oli yllätysmomentti). Sisällä tunnelissa pysähdyttiin valkokankaan eteen, jossa joku tyyppi (Lego-ukko?) nakuttaa hakulla jääseinämää. Ja kun seinämä romahtaa, juna tippuu paikoillaan suoraan alaspäin! Kokemus oli kaikessa kauhistuttavuudessaan hieno, koska siitä selvisi hengissä. Enna tietenkin halusi heti uudestaan samaan laitteeseen, vaikka olikin jossain vaiheessa kiljunut haluavansa pois kyydistä. Kehotin viemään papan ajelulle. Hullu mies suostui, vaikka voikin pahoin jo pihakeinussa. No, lopputulosta ei tarvitse arvailla. Emäntä ajoi seuraavat kolmesataa kilometriä ja isäntä voi pahoin pelkääjän paikalla. Poistuminen Legolandista oli ikimuistoinen: lapset huusivat suoraa huutoa ”Oot maailman tyhmin äiti!” (liittyen erimielisyyksiin matkamuistomyymälässä mutta siitä ei sen enempää) ja mies pystyy hädin tuskin puhumaan huonovointisuuden takia, ja sieltä pirun parkkipaikalta ei tietenkään meinannut millään löytää ulos. Minä tyttö lauloin. Koska jos laulaa, ei voi huutaa.

Mitä Tanskaan ja majapaikkaamme tulee, mieleen jäi tanskalaisen pikkukaupungin epäluonnollinen hiljaisuus. Kaunis pieni kaupunki, söpöjä taloja ja kapeita katuja – mutta tyhjiä. Outoa. Leirintäalue oli siisti ja rauhallinen varmaankin siksi, koska sekin oli lähes tyhjä. Vastaanoton rouva ei lainkaan vastannut stereotypiaani iloisen ystävällisistä tanskalaisista (mistä lienee tuo stereotypia tullutkaan). Lapsillekin kyseinen rouva jäi mieleen ”sinä naisena, joka kielsi kaiken”. Siellä oli paljon kirjoittamattomia sääntöjä, joista varmaan kaikkia rikoimme. Olimme katsoneet kartasta majapaikkaa valitessamme, että melko lähellä tuota leirintäaluetta oli meri ja tietenkin meidän piti päästä merta katsomaan. Niinpä ajoimme pikkutietä hämmentävän Robin Hood –metsän halki kohti merta ja jätimme auton parkkiin reilun sadan metrin päähän rannasta. Näimme etäämpänä vain metsän loppuvan ja päättelimme, että siellä se meri on. Lapset lähtivät innoissaan juoksemaan kohti rantaa ja me perässä. Isännällä sentään heräsi huoli siitä, mitä vastassa on. Juoksimme perään ja löysimme Ennan valtavan aukon luota, josta alkoi jyrkkä ”hiekkaliukumäki”, joka päätyi kiviselle rannalle. ”Elias meni tuosta,” Enna sanoi. Sydän pysähtyi sekunniksi mutta onneksi Eliaksen ääni kuului alhaalta ja kaikki oli hyvin. Lopulta vain minä olin tylsä ja kiersin matalampaa reittiä, kun kaikki muut laskivat tuota jyrkkää hiekkatörmää rannalle. Hassuja kiviä, levää, simpukoita ja tympeä haju. Mutta upeat näkymät ja kaiken kruununa kahdeksan joutsenen aura matkalla kohti, meidän tulkinnan mukaan, pohjoista. Mattimyöhäiset kevätmuuttajat siis.

Rannalla Korsorissa Tanskassa

 

Nyt siis matkaamme kohti Ranskaa. Juuri äsken vietimme hetken hyvin saksalaisesti ruuhkassa autobaanalla. Se oli järjestyksessä vasta toinen. Kaikkitietävä kaverimme olisi eilen ohjannut meidät ensimmäisen (tuskastuttavan pitkän) ruuhkan ohi, mutta päätimme kyseenalaistaa hänen ohjeensa. Emme tee niin enää. Saksa on siis kohta ajettu päästä päähän. Ajamme A5-moottoritietä Reinin suuntaisesti kohti etelää ja Freiburgin jälkeen ajamme kartan mukaan aivan Reinin laitaa. Sitä odotellessa. Aurinko on alkanut paistaa ja se tietysti samanaikasesti sekä luo lomatunnelmaa että aiheuttaa otsan rypistelyä ja siristelyä. Seuraavalla pysähdyspaikalla viritetään aurinkosuojat takapenkin ikkunoihin.